Lähtökohtina RAY:n rahoittamissa sosiaali- ja terveysalan projekteissa ovat asiakkaat, ongelmat ja hyödyt. Kulttuurialan toimijoille nämä käsitteet ovat olleet aika vieraita ja sellaisenaan ne ehkä voivat vieraina pysyäkin. Oma henkilökohtainen näkemykseni kuitenkin on, että niiden taustalla oleva periaate on mielekäs myös taide- ja kulttuuritoiminnan, mutta erityisesti näiden piirissä tehtävän projektityön kannalta.
Vaikka taidetta ja kulttuuria ei mielestäni lähtökohtaisesti pidä ajatella asiakasnäkökulmasta, tai arvioida siitä saatavia mitattavissa olevia hyötyjä tai ongelmanratkaisupotentiaalia, syntyy ajassaan relevantti taide kuitenkin siitä, että tekijät tuntevat sen yhteiskunnan, jossa toimivat ja ymmärtävät sen ongelma-alueita. Heidän luomistyönsä tulos on silloin eräänlainen vaistonvarainen ratkaisumalli heidän asiakkaidensa ongelmiin. Tulevaisuuden tutkimuksen piiristä on levinnyt käsite heikot signaalit, joita yhteiskuntatieteilijöiden tulisi osata omassa ajassaan lukea ymmärtääkseen, mihin suuntaan kehitys on kulkemassa. Voisi heittää ainakin ajatuksena, että kenties taiteilijat, jotka ovat ”olleet aikaansa edellä” ja ”joita ei ole elämänsä aikana ymmärretty”, mutta jotka ovat sittemmin nousseet tienraivaajien ja klassikoiden sarjaan, ovat olleet juuri tällaisia oman aikansa heikkojen signaalien lukijoita. Ne, jotka ovat lukeneet vain vahvempia signaaleja, ovat sitten olleet merkityksellisempiä oman aikansa ihmisille, mutta ovat myöhemmin ehkä unohtuneet. Aika valitettava mielestäni olisi kyllä sekin tilanne, että kaikki taide olisi niin paljon aikaansa edellä, ettei kukaan siitä mitään ymmärtäisi. Silloinhan aikalaisille jäisi pelkästään taidehistorian harrastamisen ilo.
Oliko edellisen tarkoitus todistaa, ettei Rahiksesta ja kulttuurista voi puhua samassa tekstissä ajatumatta jonnekin Kontulaan tai taidefilosofiaan…? Voe olla noennii, voav voip olla jot ei…
Täytyy toki meidän itse kunkin, jotka kulttuuriprojektien kanssa puuhailemme, yrittää pitää mielessä se, että taide ja taideprojekti eivät ole sama asia. Vaikka taide ehkä omalla tavallaan voikin pohtia asiakkaita, heidän ongelmiaan, ja tuottaa heille hyötyjä, sen tehtäviin ei ehkä sentään kuulu tavoitteiden asettaminen, aikataulujen suunnittelu tai resurssianalyysi.
Käytettävissä olleet ajalliset ja materiaaliset resurssit usein toki ovat nähtävissä taideprosessin lopputuloksesta, tai ainakin voidaan spekuloida ja jossitella, mitä enemmällä ajalla ja rahalla olisi voitu tehdä toisin. Taiteilija voi myös suhtautua valitsemaansa, tai käyttöönsä tarjoutuvaan, materiaaliin haasteena, joka hänen tulee voittaa, mutta laskisin tämän ulottuvuuden silti varsinaisen taide-käsitteen ulkopuolelle. Kyseessä on pikemmin teknisen suorittamisen taito, joka vasta mahdollistaa taiteen.
Taide- tai kulttuuriprojektien tehtävänä on tarjota näitä puitteita ja resursseja tekijöille ja siinä mielessä niiden hallinta ei juuri eroa sosiaali- ja terveysalan projektien hallinnasta. Projektilla täytyy olla kohdeyleisö (tai useampia), täytyy asettaa tavoitteet, suunnitella aikataulut ja resurssitarve, miettiä sidosryhmät ja vastuualueet, arvioida riskit ja seurata edistymistä. Kulttuuripääkaupunkivuoteen liittyvien projektien kohdalla voi myös nähdä selvää lähentymistä sosiaali- ja terveysalan kehittämisprojektien kohdalla noudatettuun ajatteluun, sillä myös edellisten hakuprosessi korostaa uusien toimintamallien kehittämistä ja projektien tulosten pitkäkestoisia vaikutuksia tavalla, joka aiemmin ei ole ollut kulttuuritoiminnalle tyypillistä.
RAY pyrkii nähdäkseni rahoittajana olemaan melko lähellä rahoittamaansa kenttää ja ymmärtämään sitä. Sen rahoittamat projektit ja tahot ovat kuitenkin hyvin kirjava joukko, joka toimii hyvin moninaisella sosiaali- ja terveyssektorilla. Jotta RAY:n jakama avustusraha todella tulisi parhaaseen mahdolliseen käyttöön, pitäisi myös rahoittajan omaan asiantuntemukseen panostaa vielä enemmän. Sen pitäisi myös kyetä enemmän kouluttamaan ja ohjaamaan tukemiaan toimijoita, joista monet ovat hyvin pieniä ja projektityössä kokemattomia. Isompienkin toimijoiden kohdalla ongelmana on usein suunnittelun heikkous, joka johtuu osittain RAY:n myöntämien resurssien ”virtaviivaisuudesta”. Tämä taas saattaa liittyä rahapulan ohella siihen, ettei RAY itsekään kykene arvioimaan heille tulevien hankehakemusten realistisuutta, vaan rahoitukset myönnetään toimijoille, jotka lupaavat halvimmalla eniten. Tällöin lupaukset eivät toteudu, osaaminen ei ehdi kehittyä, eikä seuraaviakaan hakemuksia ehditä suunnitella yhtään paremmin, koska edellisen projektin toteuttaminen edes rimaa hipoen vie projektityöntekijöiden kaiken ajan.
Edellä kuvattu on tietysti aika karu esimerkki. Mutta koska se ei ole kovin harvinainen Rahiksen sektorilla, (jolla kuitenkin periaatteessa liikkuu paljon rahaa ja tehdään paljon ammatillista työtä ja tutkimusta etc.) ihmettelen mielessäni, että millainen tilanne todellisuudessa mahtaa olla kulttuuripuolella. Mistä löytyy suunnitteluresurssia, kun budjetteja ei yleensä ole lainkaan, palkallisista työntekijöistä puhumattakaan. Ja miksi vaivautua laatimaan budjetteja, aikatauluja ja analyysejä vapaa-ajalla, jonka voisi käyttää vaikka jonkun kulttuuriharrastuksen parissa, kun todennäköisyys saada rahoitusta on sosiaalisektorin toimintaan verrattuna olematon.
Eli kyllä erilaisista oppaista hyötyä on projekteja suunniteltaessa ja toteutettaessa, mutta kysymys on lähinnä siitä, miten niitä käytännössä voi hyödyntää. Liian paljon jää oma-aloitteisuuden varaan, jotta ammatillisuudesta voisi useinkaan vakavasti puhua. Mutta onneksi on myös aina joskus mahdollisuus oma-aloitteisuutta täydentävään koulutukseen, kuten tämä Humak-kurssimme. Siis ei muuta kuin päättäväisesti selkä kyyryssä kohti uusia vastoinkäymisiä!
